Kärsimyksen ongelma: lyhyt yleiskatsaus

Olen huomannut paljon sekaannusta internetissä koskien kärsimyksen ongelmaa. Tarkoituksenani siis nyt on tarjota lyhyt yleiskatsaus siitä, missä tämän päivän filosofinen keskustelu (angloamerikkalaisessa analyyttisessä filosofiassa) menee koskien pahuutta ja Jumalan olemassaoloa. En siis pyri nyt puolustamaan mitään tiettyä teodikeaa, vaan antamaan vain jonkinlaisen (todennäköisesti puutteellisen) yleiskatsauksen nykykeskustelun tilasta. Vaikka yleiskatsaus on lyhyt, niin keskustelu aiheesta on niin laajaa, että tämä lyhytkin katsaus on kohtuullisen pitkä. Minulle ollaan kommentoitu, että blogikirjoituksien tulisi olla hieman lyhyempiä, joka on totta. Haluan kuitenkin nyt julkaista tämän katsauksen kerralla, joten halukkaat lukijat voivat väliotsikoita seuraamalla lukea vain heitä kiinnostavat kohdat. Pahoittelen tämänkin kirjoituksen pituutta.

        

1. Typologia

Me kaikki tiedämme, mikä klassinen kärsimyksen tai pahan ongelma teistisille uskomuksille on. Jos Jumala on kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä, niin miksi maailmassa on kärsimystä ja pahuutta niin paljon? Ehkä vastaus on, että Jumalaa ei ole olemassa, jolloin pahan ongelma toimii voimakkaana argumenttina teismiä vastaan. Wikipediasta löytyi Lactantiuksen selkeä yhteenveto jo Epikuroksen esittämästä argumentista:

Jumala joko haluaa poistaa pahat asiat mutta ei pysty tähän, tai pystyy mutta ei halua, tai ei halua eikä pysty, tai sekä haluaa että pystyy. Jos hän haluaa mutta ei pysty, silloin hän on heikko – eikä tämä päde jumaliin. Jos hän pystyy mutta ei halua, silloin hän on pahansuopa – mikä on yhtä vierasta jumalan luonnolle. Jos hän ei halua eikä pysty, hän on sekä pahansuopa että heikko, eikä näin ollen jumala. Jos hän haluaa ja pystyy, joka ainoastaan on jumalalle sopivaa, mistä kaikki pahat asiat tulevat tai miksi hän ei poista niitä?

Kärsimyksen ongelma voidaan jakaa osiin. Ensiksi meidän tulee erottaa älyllinen ongelma ja emotionaalinen tai eksistentiaalinen ongelma toisistaan. Filosofit ovat kiinnostuneita vain ensimmäisestä; jälkimmäinen ongelma on lähimmäisten ihmisten ja ammattiauttajien kontolla. Älyllinen ongelma voidaan jakaa kahteen tyyppiin: loogiseen kärsimyksen ongelmaan ja evidentiaaliseen kärsimyksen ongelmaan. Ensimmäisen mukaan kärsimyksen/pahuuden ja Jumalan samanaikainen olemassaolo on loogisesti ristiriitaista, jolloin nämä kaksi vain eivät voi olla olemassa samaan aikaan. Mutta selvästikin kärsimystä on olemassa; joten, Jumalaa ei ole olemassa. Tämä on klassinen ja yksinkertainen argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan, mutta kuten tulemme pian näkemään, looginen versio on lähes yksimielisesti hylätty nykyfilosofisessa keskustelussa. Mielenkiintoisempi ja voimakkaampi versio argumentista onkin sen evidentinalinen versio, joka ei väitä, että Jumalan ja kärsimyksen samanaikainen olemassaolo on ristiriitaista, vaan ainoastaan epätodennäköistä. Heikomman johtopäätöksen vuoksi evidentiaalisen ongelman esittäjän todistuksen taakka on huomattavasti kevyempi, jolloin argumentti on vahvempi. Nykykeskustelu kärsimyksen ongelmasta keskittyykin siis pääasiassa evidentiaaliseen versioon älyllisestä ongelmasta, jolloin ratkaiseva kysymys on kutakuinkin se, että kuinka todennäköistä kärsimyksen sekä Jumalan samanaikainen olemassaolo on.

On myös hyvä erottaa toisistaan niin sanottu ”tavallinen kärsimys” ja hirvittävä ja täysin tarpeettomalta tuntuva kärsimys. Suurin osa evidentiaalisen argumentin kannattajista myöntää, että Jumalan ja ”tavallisen kärsimyksen” (keksin muuten termin juuri itse) yhteiselo ei ole mitenkään epätodennäköistä, mutta tarpeeton ja hirvittävä kärsimys asettaa teismin suuriin ongelmiin.

 

2. Looginen ongelma ja vapaan tahdon puolustus

Yllä siteerattu klassinen pahan ongelma sen loogisessa versiossa voidaan muotoilla esimerkiksi seuraavanlaisen argumentin muotoon (Murray, Nature Red in Tooth and Claw, 2008, 12):

 

(1) Jos Jumala on olemassa, hän on kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä.

(2) (a) Kaikkihyvä olento estäisi jokaisen kärsimyksen, jonka hän pystyisi estämään; (b) kaikkitietävä olento tietäisi jokaisen mahdollisen ja aktuaalisen kärsimyksen; ja (c) kaikkivoipa olento pystyisi estämään jokaisen kärsimyksen.

(3) Joten, jos Jumala on olemassa, kärsimystä ei olisi olemassa.

(4) Kärsimystä on olemassa.

(5) Joten, Jumalaa ei ole olemassa.

 

Usein pahan ongelma esitetään hyvin väljästi, mutta tämä argumentti erottelee selkeästi argumentin eri väitteet. Argumentti on pätevä, joten sen kriitikon tulee kieltää joku premisseistä (1), (2) tai (4) (3 ja 5 ovat vain johtopäätöksiä näistä premisseistä). Vaikka jotkut haluavat kieltää premissin (1) tai (4), suurin osa keskustelusta keskittyy kuitenkin premissiin (2). Ongelma on siinä, että ainakin tässä muodossa (2a) on väärin. Miksi kaikkihyvä olento haluaisi estää jokaisen kärsimyksen? Ajattele lääkäriä sodassa, joka on amputoimassa pahasti loukkaantuneen sotilaan jalkaa. Amputointi tuottaisi sotilaalle paljon erittäin kovaa kärsimystä, mutta eikö lääkäri tee kuitenkin oikein amputoidessaan jalan ja näin pelastaessaan sotilaan hengen? Pointti on se, että kärsimys on joskus (jopa usein) välttämätöntä jonkun suuremman hyvän saavuttamiseksi. Toinen ja yksinkertainen esimerkki on esimerkiksi lasten kasvatus. Vanhemmat aiheuttavat jatkuvasti lapsilleen (heidän subjektiivisesta näkökulmastaan) kärsimystä (lapsi ei saa syödä karkkia joka päivä, katsoa televisiota liikaa, saada aina tahtoansa läpi, tms.), mutta se on aivan oikein, koska heillä on jokin suurempi hyvä, joka oikeuttaa tämän kärsimyksen (että lapsesta tulisi vastuullinen, välittävä, terve, yms. persoona). Samalla tavalla Jumala voi sallia meidän kokevan kärsimystä, joka meidän subjektiivisesta näkökulmastamme vaikuttaa täysin turhalta, mutta joka kuitenkin on tarpeellinen jonkun suuremman hyvän saavuttamiseksi. Joten, (2a) on väärässä: kaikkihyvä olento ei estäisi jokaista mahdollista kärsimystä, jonka hän pystyisi estämään. Meidän pitäisi siis muotoilla tämä premissi uudelleen vaikka näin:

 

(2) (a*) Kaikkihyvä olento estäisi jokaisen kärsimyksen, jonka hän pystyisi estämään, ellei hänellä ole jotain moraalisesti riittävää syytä sallia kärsimystä.

 

Tässä menemmekin jo sitten lähelle evidentiaalista ongelmaa, missä debatti keskittyy siihen, että kuinka todennäköistä on, että Jumalalla (jos hän olisi olemassa) olisi moraalisesti hyviä syitä sallia hirvittävää ja tarpeetonta kärsimystä.

Suurin syy kuitenkin, miksi looginen versio ongelmasta on hylätty, on se, että myös (2c) näyttäisi olevan väärässä. Syy tähän on Alvin Plantingan alunperin kirjassaan God, Freedom and Evil (1974) esittämä vapaan tahdon puolustus. Plantingan mukaan on mahdollista, että edes kaikkivoipa olentokaan ei pystyisi estämään vapaiden toimijoiden vapaasti valitsemia moraalisesti vääriä tekoja. Jos siis Jumala valitsee luoda maailman, jossa on (libertariaanisessa mielessä) vapaita persoonia, niin silloin on aina mahdollista, että nämä persoonat valitsevat vapaasti tehdä syntiä (moraalisesti vääriä tekoja; tuottaa kärsimystä itselleen ja muille), jolloin kaikkivoipakaan olento ei pystyisi estämään jokaisen kärsimyksen tapahtumista. Moraalisesti väärät teot ja näin kärsimys on siis vapaiden toimijoiden luomisen välttämätön seuraus. Eikä tämä siis ota pois yhtään mitään Jumalan kaikkivoipuudelta; se vain tarkoittaa sitä, että on loogisesti mahdotonta estää vapaita toimijoita valitsemaan vapaasti tehdä aina moraalisesti oikein. Kaikkivoipuus eli omnipotenssi ei tarkoita klassisessa teismissä sitä, että Jumala pystyy tekemään loogisia ristiriitoja. Looginen ristiriita ei kuvaa mitään mahdollista asiantilaa, vaan se on vain lause, joka on väärin muodostettu, jolloin se ei tarkoita yhtään mitään merkityksellistä. Näin se, että omnipotentti olento ei voi tehdä jotain, mikä ei edes tarkoita mitään, ei ole minkäänlainen vastalause kaikkivoipaisuudelle. Omnipotentti olento voi tehdä kaiken loogisesti mahdollisen. Mutta ehkä vapaiden toimijoiden väärien valintojen estäminen ei ole loogisesti mahdollista. Tätä vapaus valintojen suhteen tarkoittaa. Plantinga on hyvin tarkka siitä, että hän ei väitä, että asia itse asiassa on näin, vaan hän ainoastaan sanoo, että tämä tilanne on mahdollinen. Mutta pelkkä mahdollisuus riittää loogisen version kumoamiseen! Looginen pahan ongelma väittää, että Jumalan ja kärsimyksen samanaikainen olemassaolo on loogisesti yhteen sovittamatonta, mutta jos on edes mahdollista, että Jumala ja kärsimys sopivat samaan tarinaan, niin looginen versio argumentista on virheellinen. Ehkä luodessaan vapaat persoonat maailmaan Jumala tiesi, että tämä tulee välttämättömästi aiheuttamaan myös kärsimystä, koska vapaat toimijat voivat aina valita tehdä pahaa. Mutta Jumala halusi kuitenkin luoda mieluummin vapaita persoonia ja kärsimystä, kuin ”robotteja” ja ei kärsimystä. Eikä tämä siis ota Jumalan kaikkivoipuudelta mitään pois. Tai ainakin tämä on mahdollista – ja tämä riittää loogisen kärsimyksen ongelman kumoamiseen.

Siis, premissi (2a) on ongelmallinen ja (2c) on väärässä. Ainakin käsitellessämme loogista versiota. Loogisen argumentin puolustajan todistuksen taakka on näin aivan liian suuri: hänen täytyy näyttää, että Jumalan ja kärsimyksen samanaikainen olemassaolo ei ole edes mahdollista. Mutta tämä taakka on liian painava kannettavaksi, kuten olemme nähneet. Varsinkin Plantingan vapaan tahdon puolustuksen vuoksi looginen versio kärsimyksen ongelmasta onkin tämän päivän filosofisessa keskustelussa lähes yksimielisesti hylätty. (J.H. Sobel kirjassaan Logic and Theism on ainoa kovan luokan loogisen version puolustaja nykyään, josta olen tietoinen.)

 

3. Evidentiaalinen ongelma

Keskustelu nykyfilosofiassa on sitten kääntynyt lähes kokonaan evidentiaaliseen kärsimyksen ongelmaan. Tämän argumentin esittäjä myöntää, että Jumalan ja kärsimyksen yhteiselo on mahdollista, mutta argumentoi, että se on kuitenkin hyvin epätodennäköistä. Nimenomaan hirvittävä ja tarpeettomalta tuntuva kärsimys on sellaista, jonka olemassaololle ei todennäköisesti ole minkäänlaisia moraalisesti riittäviä syitä, jotka oikeuttaisivat nämä pahuudet jonkinlaisen suuremman hyvän vuoksi. Näin evidentialisti hyväksyy premissin (2a*), mutta väittää, että maailmassa on niin paljon tarpeetonta kärsimystä – kärsimystä, jolle ei ole moraalisesti riittäviä ja oikeuttavia syitä – että on erittäin epätodennäköistä, että Jumala ja tarpeeton kärsimys voisivat elää samaan aikaan. Mutta tarpeetonta kärsimystä on olemassa (evidentialisti jatkaa), jolloin todennäköisesti Jumalaa ei ole olemassa.

Voimme muotoilla evidentiaalisen version pahuuden ongelmasta esimerkiksi näin (Plantinga, Warranted Christian Belief, 2000, 465-466):

 

(6) Tietääksemme, ei ole olemassa mitään suurempaa hyvää, joka oikeuttaisi kaikkivoivan, kaikkitietävän ja kaikkihyvän olennon sallimaan tarpeettoman ja hirvittävän kärsimyksen tapahtumista.

(7) Joten, todennäköisesti ei ole olemassa mitään suurempaa hyvää, joka oikeuttaisi kaikkivoivan, kaikkitietävän ja kaikkihyvän olennon sallimaan tarpeettoman ja hirvittävän kärsimyksen tapahtumista.

(8) Tarpeetonta ja hirvittävää kärsimystä on olemassa.

(9) Joten, todennäköisesti kaikkivoipaa, kaikkitietävää ja kaikkihyvää olentoa ei ole olemassa.

 

Argumentti näyttää vahvalta, ja nimenomaan heikomman induktiivisen muotonsa vuoksi sen todistuksen taakka on kevyempi, jolloin argumentti on voimakkaampi. Teistillä on pääasiassa kolme vaihtoehtoa paeta tätä argumenttia. Ensimmäinen kieltää premissin (8) ja sanoo, että tarpeetonta kärsimystä ei ole olemassa. Tätä vastausta on sanottu ”G.E. Mooren siirtymäksi”. Toinen vastaus argumenttiin on kieltää premissi (6), ja tarjota erilaisia teodikeoita eli syitä sille, miksi Jumala sallii kärsimyksen olemassaolon. Kolmas (esim. Plantingan ottama) vastaus on kieltää siirtymä premissistä (6) premissiin (7), ja kysyä, että miksi se, että me emme tiedä Jumalan syitä sallia pahuutta tarkoittaisi sitä, että Jumalalla ei ole tällaisia syitä. Tätä vastausta kutsutaan ”skeptiseksi teismiksi”. Katsotaan lyhyesti jokaista vastausta.

 

4. G.E. Mooren siirtymä

Epistemologiset skeptikot päättelivät siitä, ettemme voi olla täysin varmoja, että (esim.) edessäni on nyt tietokone, siihen, että meidän pitäisi olla täysiä skeptikkoja koskien tietoa ylipäänsä. Skeptikkojen argumentin rakenne voidaan esittää yksinkertaisessa modus ponens -muodossa (Murray 2008, 21-22):

 

(a) Jos skeptikkojen premissit ovat oikeat, niin en voi tietää, että edessäni on nyt tietokone.

(b) Skeptikkojen premissit ovat oikeat.

(c) Joten, en voi tietää, että edessäni on nyt tietokone.

 

G.E. Moore, joka ei ollut tyytyväinen tähän johtopäätökseen, esitti kuitenkin yksinkertaisen vasta-argumentin skeptikoille ja käänsi tämän argumentin modus tollens -muotoon:

 

(a) Jos skeptikkojen premissit ovat oikeat, niin en voi tietää, että edessäni on nyt tietokone.

ei-(c) Tiedän, että edessäni on nyt tietokone.

ei-(b) Joten, skeptikkojen premissit eivät ole oikeassa.

 

William Rowe (’The Problem of Evil and Some Varities of Atheism’, 1979) on kutsunut tällaista samantyyppistä vastausta evidentiaaliseen kärsimyksen ongelmaan ”G.E. Mooren siirtymäksi”. Kun siis evidentialisti esittää argumenttinsa (katso yllä), niin teisti voi aina seurata Moorea ja vastata tällaisella argumentilla:

 

(10) Tietääksemme, ei ole olemassa mitään suurempaa hyvää, joka oikeuttaisi kaikkivoivan, kaikkitietävän ja kaikkihyvän olennon sallimaan tarpeettoman kärsimyksen tapahtumista.

(11) Joten, todennäköisesti ei ole olemassa mitään suurempaa hyvää, joka oikeuttaisi kaikkivoivan, kaikkitietävän ja kaikkihyvän olennon sallimaan tarpeettoman kärsimyksen tapahtumista.

(12) Kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä olento on olemassa.

(13) Joten, todennäköisesti tarpeetonta kärsimystä ei ole olemassa.

 

Teisti siis voi vaihtaa premissin (8) premissiin (12) ja väittää, että koska Jumala nyt on olemassa, niin todennäköisesti tarpeetonta kärsimystä ei olekaan olemassa. Kaikelle hirvittävälle kärsimykselle on jokin syy, ja näin tarpeetonta kärsimystä ei ole olemassa.

Mutta tämähän on toivotonta kehäpäättelyä? Ehkä se on kehäpäättelyä, mutta toivotonta se ei ole. Koska tämä vastaus muistuttaa meitä siitä, että emme voi tarkastelle kärsimyksen ongelmaa eristyksissä muusta taustaevidenssistämme. Jos me jo tiedämme, että on hyviä syitä uskoa Jumalan olemassaoloon (kosmologinen ja teleologinen argumentti, argumentit tietoisuudesta, vapaasta tahdosta, moraalista, järjestä, uskonnollisista kokemuksista), niin premissi (12) on varsin perusteltu. Meidän tulee siis kohdella kärsimystä aina muun taustatietomme kontekstissa. Sillä totta kai Jumalan olemassaolo on epätodennäköistä suhteessa ainoastaan kärsimykseen. Tämähän on itsestään selvää. Mutta onko se epätodennäköistä suhteessa kärsimykseen ja relevanttiin taustatietoon? Jos taustatietomme antaa hyvää evidenssiä Jumalan olemassaolon puolesta, niin G.E. Mooren siirtymä on varsin perusteltu vastaus evidentiaaliseen kärsimyksen ongelmaan.

 

5. Syitä sille, miksi Jumala sallii kärsimystä

Jos teistien ainoa vastus evidentiaaliseen argumenttiin olisi kuitenkin Mooren siirtymä, niin tilanne näyttäisi aika huonolta. Onneksi on olemassa paljon muitakin vastauksia. Seuraava ja hyvin yleinen vastaus on kieltää premissi (6) ja antaa syitä sille, miksi Jumala sallisi hirvittävää kärsimystä. Kirjallisuudessa erotetaan yleensä toisistaan kahdenlaiset syyt: teodikean antaja väittää, että tämä nimenomainen asia itse asiassa on syy (tai eräs syy) miksi Jumala sallii kärsimystä; puolustuksen antaja väittää vain, että tämä voisi mahdollisesti olla eräs syy sallia kärsimystä ja että tämä heikompi väite riittää evidentiaalisenkin argumentin kumoamiseen. En nyt ota kantaa keskusteluun siitä, pitäisikö teistien antaa teodikeoita vai puolustuksia, vaan mainitsen nyt muutaman syyn sille, miksi Jumala voisi sallia kärsimystä.

Ensiksi, teisti voi vedota tässäkin kohtaa vapaan tahdon puolustukseen ja todeta, että tämä on eräs syy sille, miksi Jumala sallii kärsimystä. Toiseksi, myös ”sielunmuokkausteodikeaksi” kutsuttu vastaus ongelmaamme väittää, että kärsimys on välttämätöntä ihmisten moraalisen kasvun ja vastuullisuuden vuoksi. Ajattele maailmaa, jossa joka kerta kuin olemme pahoittamassa jonkun mieltä, Jumala ihmeenomaisesti tulee väliin ja estää meitä puhumasta. Tai kun joku on tappamassa toista, niin Jumala tulee väliin ja estää tapon. Tällaisessa maailmassa ei ole minkäänlaista merkityksellistä moraalista vastuuta. Mitä tahansa valitsemmekin, niin lopputulos tulee aina olemaan hyvä, koska Jumala ihmeenomaisesti estää väärätkin tekomme. Aito vastuullisuus olettaa sen, että myös pahan tekeminen on aina mahdollista. Lisäksi, kärsimyksen vuoksi monet moraaliset hyveet tulevat mahdolliseksi: rohkeus, kärsivällisyys, sympatia, hyväntekeväisyys, nöyryys ja viisaus. Nämä asiat eivät ole mahdollisia maailmassa, jossa minkäänlaista kärsimystä ei ole olemassa (miksi tarvitsisimme rohkeutta, jos ei ole aitoa vaaraa; tai sympatiaa, jos kukaan ei oikeasti kärsi; tai ketä auttaisimme hyväntekeväisyydessä?) Myöskin se, että kärsimyksestä kasvaa viisautta ja nöyryyttä, on vanha pointti. Näin sielunmuokkausteodikean puolustajan mukaan mielihyvän vaihtaminen esimerkiksi viisauteen, nöyryyteen ja rohkeuteen on hyvä vaihtokauppa. Mutta tämä edellyttää kärsimystä. Tämän pointin ymmärtäminen on loppujen lopuksi hyvin helppoa. Me kaikki tiedämme, että lapsista, jotka saavat aina kaiken haluamansa ja jotka eivät joudu ikinä kärsimään, kasvaa ”hemmoteltuja nulikoita” ja itsekkäitä typeryksiä. Ihmisluonto on siis sellainen, että kärsimys on välttämätöntä sekä aidon vastuullisuuden olemassaololle että moraalisen ja henkisen kasvun vuoksi.

Vapaan tahdon puolustus ja sielunmuokkausteodikea selvästikin onnistuvat antamaan joitain syitä sille, miksi Jumala voisi sallia kärsimystä. Debatti koskeenkin sitä, ovatko nämä syyt riittäviä kertomaan, miksi Jumala sallii hirvittävää kärsimystä. Mielestäni teisti voi sanoa, että nämä vastaukset kertovat paljon siitä, miksi Jumalan luomassa maailmassa on kärsimystä ylipäänsä, mutta samaan aikaan myöntää, että ehkä hirvittävän kärsimyksen tapauksessa meidän tulee etsiä vastauksia muualta.

Tässä vaiheessa yleensä erotetaan toisistaan moraalinen kärsimys sekä luonnollinen kärsimys. Moraalinen kärsimys on ihmisten tai muiden moraalisten toimijoiden toisilleen aiheuttama kärsimys. Valehtelu, varastaminen, kiusaaminen, murhaaminen, raiskaaminen ja kidutus ovat kaikki moraalista pahuutta. Vapaan tahdon puolustus sekä sielunmuokkausteodikea ovat vastauksia moraaliseen kärsimykseen. Mutta vaikka ne onnistuisivatkin, niin entä luonnollinen kärsimys? Miten vapaa tahto tai moraalinen vastuu voivat sanoa yhtään mitään maanjäristyksiin, nälänhätiin, tulivuorenpurkauksiin ja tsunameihin?

Ensiksi on hyvä huomata, että ei olekaan niin selvää, mikä on loppujen lopuksi moraalista ja mikä luonnollista kärsimystä. Ajattele henkilöä, jolle sanotaan jatkuvasti, ettei mene kiipeilemään tietylle vuorelle, koska siellä on hyvin vaarallisia kivivyöryjä jatkuvasti. Henkilö kuitenkin menee ja saa surmansa kivivyöryssä. Oliko kyseessä moraalinen vai luonnollinen paha? Vaikea vastata. Tai vaikkapa nälänhätä. Toisaalla maailmassa ihmiset sairastuvat ylipainoon ja heillä on ruokaa aivan liikaa, samalla kun miljoonia ihmisiä toisaalla kuolee aliravitsemukseen. Onko tämä moraalinen vai luonnollinen paha? Itse kallistuisin luokittelemaan sen moraaliseksi pahaksi (ei yksittäisten ihmisten valintoihin, vaan monien ihmisten kumuloituviin vuosisatojen aikana tekemiin vääriin valintoihin). Tai jos ihmiset rakentavat kaupungin tiedettävästi maanjäristysherkälle alueelle … jne.

Mutta varmastikin ainakin jotkut luonnolliset kärsimykset ja luonnonkatastrofeista johtuvat kuolemat eivät liity millään tavalla ihmisten vääriin valintoihin. Tässä vaiheessa teistit voivat tarjota ns. ”luonnon säännönmukaisuus” -vastauksen. Tämän mukaan säännönmukaisen fysikaalisen universumin eräs seuraus on se, että siellä nyt vain tulee olemaan luonnonkatastrofeja. Mannerlaattoihin perustuva planeetta mahdollistaa elämän, mutta tämä taas mahdollistaa maanjäristykset. Leijonat syövät seeproja, mutta tämä taas antaa seeproille luonnollisia vihollisia, jolloin ne eivät liikapopuloidu ja näin kaikille riittää ravintoa. Koko maapallo ja koko universumi toimii säännönmukaisena yhtenäisenä kokonaisuutena, mutta tämän eräs seuraus on se, että ihmiset voivat osua väärään aikaan väärään paikkaan. Tulivuorenpurkaus tai maanjäristys ei sinänsä ole millään tavalla ”paha” asia. Jos tietoisia olentoja jää näiden tapahtumien tielle, niin vasta silloin tästä tulee pahaa ja kärsimystä. Mutta ehkä luodessaan säännönmukaisen fysikaalisen universumin Jumala tiesi, että tämän sivutuotteena voi tulla ns. ”järjestelmän uhreja”. Toinen vaihtoehto olisi ollut luoda maailma, jossa jokaisen luonnollisen kärsimyksen Jumala ihmeenomaisesti estää. Mutta, kuten esimerkiksi Richard Swinburne on osoittanut, tällöin myös moraalinen ja tiedollinen vastuumme vähenisi merkittävästi. Vain jos tiedämme, että veteen, mitä voi juoda voi myös hukkua ja tuli, mikä lämmittää myöskin polttaa, saamme tietoa maailmasta ja voimme vastuullisesti käyttää sitä. Jos tiedämme, että meneminen paikkaan x aiheuttaa kärsimystä, vältämme paikkaa x ja kerromme tästä muille. Mutta miten voisimme tietää, että ’x aiheuttaa kärsimystä’, jos joku ei olisi ensin kokenut sitä? Näin luonnollinen kärsimys antaa meille tietoa ja lisää moraalista vastuuta.

Joskus jotkut kysyvät, että miksi Jumala loi ihmiset ja eläimet sillä tavalla, että he kykenevät tuntemaan hirvittävää kipua. Mutta vastaus tähän on helppo. Teoksessa The Gift of Pain lääkärit Yancey ja Brand kertovat, että lepra tai Hansenin sairaus johtuukin itse asiassa loppujen lopuksi siitä, että sitä sairastavat ihmiset eivät kykene tuntemaan kipua. Näin heidän lihaskudoksensa surkastuu ja menee pilalle, koska he eivät voi liikuttaa ruumistaan oikealla tavalla ja välttämään haitallisia tilanteita. Kipu on välttämätöntä, jotta tietoiset olennot voisivat selvitä fysikaalisessa maailmassa. Jos siis Jumala aikoo luoda säännönmukaisen fysikaalisen universumin, jossa on tietoisia olentoja, niin hänen on parasta luoda nämä olennon sellaisiksi, että he pystyvät tuntemaan kipua, jotta he voisivat selvitä tässä maailmassa.

Teisti voi siis yhdistää nämä vastaukset ja sanoa, että evidentialistin premissi (6) ei ole oikeutettu, koska kärsimys on välttämätön seuraus sille, että Jumala luo säännönmukaisen fysikaalisen universumin, jossa on tietoisia, kipua tuntevia ja vapaita persoonia, joilla on mahdollisuus moraaliseen vastuuseen sekä tiedolliseen ja moraaliseen kasvamiseen. Tämän lisäksi, mielestäni, on tärkeä lisätä vielä yksi komponentti. Jos Jumala sallii meille kärsimystä, niin hänellä täytyy olla joku raja tässä. Ihmiselämän lyhyys on Jumalan asettama raja. Kukaan ei voi kiduttaa toista ihmistä enemmän kuin noin 80 vuotta. Ja tämän jälkeen tämä kidutettu henkilö pääsee kuolemanjälkeiseen elämään, jossa hänen maalliset kipunsa unohtuvat ikuisen ja täydellisen onnellisuuden kohdatessa. Jumala siis voi sallia kärsimystä (yllä mainituista syistä), kunhan hän ei salli tätä tapahtuvan liian kauan ja hyvittää hirvittävät kärsimykset kuolemanjälkeisellä elämällä.

Mielestäni tässä osiossa tarjotut teodikeat tai syyt sille, miksi Jumala sallii kärsimystä ovat uskottavia. Olen tietenkin maininnut nämä vain lyhyesti, enkä puolustanut niitä sen enempää. Evidentialistisen argumentin esittäjän ja teistin välinen debatti koskee tässä vaiheessa sitä, että tarjoavatko nämä asiat riittävää oikeutusta Jumalalle sallia hirvittävää kärsimystä. Toisin sanoen, antaen kärsimyksen olemassaolon sekä tässä osiossa läpikäydyt syyt, onko Jumalan olemassaolo nyt epätodennäköistä? Itse pidän näitä teodikeoita mielekkäinä, mutta kaikki eivät. Väittely ja keskustelu jatkuu.

Kaikki teistitkään eivät ole näistä teodikeoista vakuuttuneita, mutta he silti hylkäävät evidentiaalisen kärsimyksen ongelman. Miten he voivat tehdä tämän? Skeptinen teismi tarjoaa kolmannen vastausvaihtoehdon teistille.

       

6. Skeptinen teismi

Kolmas vaihtoehto vastata evidentiaaliseen argumenttiin on kyseenalaistaa siirtymä premissistä (6) premissiin (7). Miksi siis se tosiasia, että me emme tiedä Jumalan syitä sallia kärsimystä tarkoittaisi sitä, että hänellä ei ole tällaisia syitä? Skeptisen teistin mukaan siis premissi (7) on täysin epäoikeutettu. Miksi Jumalan pitäisi kertoa syistään ensimmäiseksi sinulle ja minulle? Tiedon puute ei tarkoita muuta kuin tiedon puutetta. Evidentiaalinen argumentti on siis skeptisen teismin mukaan eräänlainen ”argumentti tietämättömyydestä”.

Skeptiset teistit eivät yleensä ole vakuuttuneita teodikeoista ja ovat sitä mieltä, etteivät ne täysin onnistu oikeuttamaan kaikkea kärsimystä. Mutta tämä ei tarkoita, ettei Jumalalla oikeasti olisi moraalisesti riittäviä syitä. Se tarkoittaa vain sitä, ettemme me tiedä näitä syitä. Toisaalta, skeptisen teismin kannattajakin voi pitää teodikoina onnistuneina, mutta sanoa vielä, että jos ne eivät jostain syystä jotain vakuuta, niin tämäkään ei ole suuri ongelma teistille, koska on aina olemassa skeptisen teismin vastaus.

Suurin syy sille, miksi tiedon puutteemme Jumalan syistä sallia kärsimystä ei oikeuta uskoa siihen, ettei tällaisia syitä itse asiassa ole olemassa, on Jumalan ja ihmisten kognitiivisten kykyjen ja kapasiteettien valtava (itse asiassa ääretön) eroavaisuus. Meidän mielemme, ymmärryskykymme ja älymme on niin vajavaista sekä rajallista, että ei ole yllättävää, että emme tiedä tai voi ymmärtää kaikkea, mitä ääretön ja kaikkitietävä Jumala tietää ja ymmärtää. Ehkä syyt sallia hirvittävää kärsimystä kuuluvat tähän kategoriaan. Tässä mielestäni hyvä analogia on aikuisten ja pienten lasten välillä. Minulla on 1,5 -vuotias kummipoika. Kun hän kerran oli luonani hoidossa, hän halusi kolmannen suklaakeksin, jolloin sanoin pojalle, että nyt riittää, ei enää keksiä. Silloin lapsi alkoi itkeä valtavasti ja hakata lattiaa ja vaikka mitä. Hän aivan varmasti (omasta rajallisesta, subjektiivisesta näkökulmastaan) tunsi valtavaa kärsimystä eikä voinut ymmärtää, miksen antanut hänelle lisää suklaakeksejä. Yritin kyllä kertoa pojalla, että hän on saanut jo kaksi ja että ne ovat epäterveellisiä, mutta ei hän tietenkään ymmärtänyt. Minulla oli siis moraalisesti riittävä syy sallia tämä kärsimys puolitoistavuotiaalle, ja vaikka yritin kertoa sitä hänelle, niin hän ei ymmärtänyt. Ja ero ihmisten ja Jumalan välillä on äärettömästi suurempi kuin ero aikuisen ja pienen lapsen välillä. Ehkä Jumalallakin on syitä sallia jotain hirvittävää kärsimystä, joka meidän rajallisesta ja subjektiivisesta näkökulmastamme tuntuu täysin tarpeettomalta, ja jos Jumala yrittäisi kertoa nämä syyt meille, niin me emme vain pystyisi ymmärtämään niitä (aivan kuten 1,5 -vuotiaskaan ei ymmärrä sitä, että liika herkkujen syöminen on epäterveellistä). Ehkä Jumalan syyt ovat yksinkertaisesti käsityskykyjemme ulottumattomissa. Näin se, että maailmassa on tarpeettomalta tuntuvaa kärsimystä, ei olekaan kovin epätodennäköistä, jos Jumala on olemassa, koska vaikkemme tiedäkään sitä, miksi tarkalleen Jumala sallii tätä kärsimystä, niin se ei tarkoita ollenkaan sitä, ettei Jumalalla olisi hyviä syitä sallia pahuutta. Tämä ei ole sen sanomista, että ”Herran tiet ovat mysteeriset”, vaan tämä on aivan asiallinen huomautus, että ihmisten ja Jumalan kognitiivisten kykyjen ero on vain niin valtava, ettemme voi arvioida millään tavalla sitä, että olisiko Jumalalla syitä sallia tätä tai tuota. Näin evidentiaalinen argumentti tekee virhepäätelmän siirtyessään tiedon puutteestamme (premissi 6) siihen, että tätä tietoa ei ole objektiivisesti edes olemassa (premissi 7).

Skeptinen teismi on puhtaasti vain puolustus evidentiaalista argumenttia vastaan. Se ei pyri kertomaan kenellekään, miksi Jumala sallii kärsimystä. Sen ainoa tarkoitus on osoittaa, että ateistinen argumentti kärsimyksestä on virheellinen. Uskova, joka on kokenut kovaa kärsimystä voikin ottaa samanlaisen asenteen Jumalaa kohtaan kuin Job. Job oli kokenut hirvittävää ja täysin tarpeettomalta tuntuvaa kärsimystä, jolloin hän oli Jumalaa kohtaan vihainen, katkera, kapinoiva ja ymmärtämätön. Job ei voinut käsittää, miksi Jumala saattoi sallia tämän. Mutta, Job ei kuitenkaan koskaan alkanut epäilemään, että ehkäpä hänen kärsimyksensä antaa evidenssiä sen puolesta, ettei sellaista persoona kuin Jumala edes ole olemassa. Teistillä on siis täysi oikeus olla ”vihainen” Jumalalle kärsimyksen kohdatessa. Mutta jos skeptisessä teismissä ja Jobin kirjassa on jotain perää, niin tämä ei mitenkään tarkoita sitä, etteikö Jumalaa olisi oikeasti olemassa.

 

7. Yhteenveto

Kärsimyksen ongelma voidaan jakaa älylliseen ja emotionaaliseen ongelmaan. Jälkimmäiseen en osaa antaa vastauksia eikä se ole filosofian aluetta. Juuri menetyksen kokenut emotionaalisen ongelman kanssa painiva henkilö ei tarvitse argumentteja, vaan läsnäoloa ja rakkautta. Mutta filosofia voi antaa vastauksia älylliseen ongelmaan. Se voidaan jakaa kahteen eri versioon: loogiseen ja evidentiaaliseen. Vapaan tahdon puolustus kumoaa loogisen ongelman, eikä sitä juurikaan enää esiinny nykykeskustelussa. Evidentiaaliseen ongelmaan teisti voi vastata pääosin kolmella eri tavalla: argumentoida, että taustatietomme osoittaa, että Jumala todennäköisesti on olemassa, jolloin tarpeetonta kärsimystä ei olekaan olemassa (G.E. Mooren siirtymä); antaa syitä sille, miksi Jumala sallisi kärsimystä (esim. moraalinen vastuu ja kasvu, säännönmukainen universumi, kivun lahja, kuolemanjälkeinen elämä); sekä vedota skeptiseen teismiin ja väittää, että se, ettemme tiedä miksi Jumala sallii kärsimystä, ei ole hyvä argumentti sen puolesta, ettei Jumalalla oikeasti ole tällaisia syitä.

Mielestäni teisti voi yhdistää nämä vastaukset. Hän voi esimerkiksi sanoa, että kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä olento sallii kärsimystä, koska kärsimys on välttämätön seuraus sille, että Jumala luo säännönmukaisen fysikaalisen universumin, jossa on tietoisia, kipua tuntevia ja vapaita persoonia, joilla on mahdollisuus moraaliseen vastuuseen sekä tiedolliseen ja moraaliseen kasvamiseen. Tämän lisäksi Jumala asettaa rajan kärsimykselle (ihmiselämän lyhyys) ja hyvittää sen kuolemanjälkeisessä elämässä. Ja vaikka nämä eivät kaikkia vakuuttaisikaan, niin miksi mahdollisesti se, ette emme tiedä kaikkia Jumalan syitä sallia kärsimystä toimisi vakuuttavana argumenttina sille, ettei Jumalalla olisi näitä syitä? Ja joka tapauksessa, me emme voi katsoa kärsimystä ja Jumalan olemassaoloa irrallaan taustatiedoistamme, vaan jos meillä on jo hyviä syitä muutenkin uskoa Jumalan olemassaoloon, niin silloin meillä on hyviä syitä uskoa, että täysin tarpeetonta kärsimystä ei loppupeleissä ole olemassa. Mielestäni nämä vastaukset kärsimyksen ongelmaan ovat hyviä. Ne eivät poista emotionaalista ongelmaa mihinkään, eivätkä edes vastaa täysin älylliseen ongelmaan. Mutta ne heikentävät älyllisen ongelman ateistista argumenttia huomattavasti. Olen samaa mieltä Swinburnen kanssa siinä, että kärsimyksen ongelma antaa loppupeleissä heikon induktiivisen argumentin Jumalan olemassaoloa vastaan. Se vähentää teismin todennäköisyyttä hieman. Mutta kun otamme huomioon esim. tässä kirjoituksessa mainitut seikat sekä koko taustatietomme, niin kärsimys ei alenna teismin todennäköisyyttä läheskään tarpeeksi.

Kaikki eivät kuitenkaan (tietenkään) ole samaa mieltä. Keskustelu jatkuu.

Kategoria(t): Jumalan olemassaolo, Kärsimyksen ongelma, Luonnollinen teologia Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Kärsimyksen ongelma: lyhyt yleiskatsaus

  1. Snafu sanoo:

    Ymärrän täysin, mistä puhut: minulla on nimittäin 2-vuotias poika, joka hänkin on kovasti ”keskin” perään. Tästä syntyy aika ajoin lapsen maailmassa teodikeettisia konflikteja.

    Lisäksi juttu oli muutenkin hyvä. 🙂

  2. Peeti Kallonen sanoo:

    Onpa kiva löytää blogi, jossa on kunnollista tekstiä. Ei haittaa lainkaan, vaikka artikkeleilla on pituutta. Luulen juuri tällaisen olevan hyväksi/avuksi ihmisille, joiden päätä maailma ja Jumala kummastuttaa. Jos ei muuta, niin näkee ainakin rehelliset argumentit. Kiitos kun näet vaivaa 😀 ei tätä osastoa niin mahdottomasti suomenkiellä löydä.

    En tiedä onko Douglas Groothuis tuttu kaveri, mutta hän myös komppaa kumulatiivista keissiä kristinuskon puolesta. Netistä löytää hänen pitämänsä kurssin (mp3 + laput) vuodelta 2004, jossa hän toimi tämän artikkelin esittämällä tavalla: kärsimyksen ongelmaa käsitellään vasta, kun muut argumentit kristillisen teismin puolesta ovat pöydässä. Groothuissilta myös pitäisi tämän vuoden puolella (?) tulla painava kirja ”What matters most”, johon hän on yrittänyt koota kattauksen koko keissistä.

    Tässä linkki. Harvinaisen paljon matskuu yhdessä köntässä ja ilmaisena jaossa: http://www.relyonchrist.com/lecture.htm

    ps. Etsimällä etsin, mutta en löytänyt sähköpostia tältä blogilta 🙂 Ehkä semmonen ois kiva ihmisille, jotka eivät niin mahdottomasti nauti julkisesta keskustelusta.

  3. T. Ilari sanoo:

    Snafu,

    tänks. Ja voin kyllä uskoa että isänä tiedät mitä haen suklaakeksi -analogiallani 🙂

    Peeti,

    kiitos kommenteista ja linkeistä. Sähköposti lisätty tiedot -kohtaan (paina ”T.Ilari” -linkkiä).

  4. Janne sanoo:

    Jos Jumalaa ei ole, meillä ei olisi koko keskustelua kärsimyksen ongelmasta. Nyt me voimme keskustella, koska ylin normi on Jumala ja täten osaamme erottaa hyvän ja pahan. Jos Jumala otetaan pois, mistä saamme objektiivisen normin? Mitä mieltä olet tästä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s