Tiede ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään

Aluksi

Jotkut ajattelijat (esimerkiksi Richard Dawkins, Daniel Dennett, Alexander Rosenberg ja Jerry Coyne) väittävät hanakasti, että vakava suhtautuminen luonnontieteisiin on jollain tapaa ristiriidassa tai konfliktissa uskonnollisen maailmankuvan kanssa. Dennett (1996: 515) esimerkiksi toteaa näin: ”Is there a conflict between science and religion here? There most certainly is.” Tämä suhtautumistapa on suosiossa myös ei-akateemisessa maailmassa: esimerkiksi tuoreen Tiedebarometrin mukaan 47 % suomalaisista pitää tiedettä ja uskontoa ristiriitaisina (ks. osio 3.4.4.)

Onko tämä näkemys rationaalisesti oikeutettu? Ovatko tiede ja uskonto ristiriidassa keskenään? Kuten kirjoituksen otsikosta saattaa nähdä, vastaukseni on kielteinen. Seuraavassa pyrin perustelemaan tätä varsin pitkälti.

 

Monoteismi vs. polyteismi

Aluksi on hyvä tehdä eräs erottelu. Jos joku väittää tieteen olevan ristiriidassa uskonnon kanssa, on tärkeää tietää, mitä hän tarkoittaa ”uskonnolla”. Olen samaa mieltä siitä, että luonnontieteiden menestys selittää ilmiöitä naturalistisesti osoittaa uskon antropomorfisiin polyteistisiin jumaluuksiin epäoikeutetuksi (joskin on uskottavaa argumentoida, että tämä oli epäoikeutettua jo ennen modernin tieteen syntyä, jolloin tieteen kontribuutio tähän asiaan voidaan kyseenalaistaa). Ihmisentapaisilla ”jumalilla” kuten Zeuksella ja Thorilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä filosofisen monoteismin kanssa (puhumattakaan keijuista ja spagettihirviöistä). Teismin Jumala ei ole mikään supersankarin tapainen aineellinen hahmo fysikaalisen maailman sisällä. Tätä vastoin, teisteille Jumala on aineeton koko fysikaalisen maailman – tai koko olemassaolon – perimmäinen perusta sinänsä. On täysin absurdia verrata filosofisen teismin Jumalaa antropomorfisiin ”jumaluuksiin”. Ensimmäinen on sekä filosofian historiassa että tänä päivänä asiantuntijoiden keskuudessa vakavasti otettu pyrkimys antaa kosmokselle ultimaalinen selitys; jälkimmäisestä ei voitane sanoa samaa.

 

Tiede ja monoteismi: ei konfliktia

Maailman suurimmat uskonnot – juutalaisuus, kristinusko ja islam (sekä ehkä myös eräät hindulaisuuden muodot, joskaan en tunne hindulaisuutta tarpeeksi hyvin osatakseni sanoa mitään varmaa) – ovat kuitenkin monoteistisiä tässä mielessä. Väite tieteen ja uskonnon konfliktista on mielenkiintoinen vain silloin, jos uskonnolla tässä kohdin tarkoitettaisiin monoteistisiä uskontoja. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä, miten tiede voisi olla millään tavalla konfliktissa monoteistisen uskomuksen kanssa. Seuraavassa kritisoin erilaisia tapoja, joilla tieteen ja (mono)teismin välistä konfliktia on yritetty perustella.

Ontologinen konflikti?

Onko teistinen ontologia – näkemys, jonka mukaan aineellisella maailmalla on täydellisen hyvä, persoonallinen, järjellinen ja välttämätön perusta – ristiriidassa tieteiden kanssa? On hyvin vaikeaa nähdä, miten tämä olisi perusteltavissa. Kuinka usko fysikaalisen universumin luojaan, suunnittelijaan ja ultimaaliseen selitykseen voisi olla konfliktissa tämän universumin tieteellisen tutkimuksen kanssa? Toistaakseni: monoteismin Jumala ei ole mikään universumin sisällä toimiva ”henkilö”, jonka tieteen löydöt voisivat osoittaa tarpeettomaksi oletukseksi. Teismin Jumala on universumin perimmäinen perusta, joka antaa viime kädessä selityksen sille, miksi luonnontieteiden tutkima kontingentti, järjestäytynyt ja ymmärrettävissä oleva kosmos on ylipäänsä olemassa.

Tätä yksinkertaista seikkaa voidaan havainnollistaa eri keinoin. John Lennox (2012) on verrannut vaatimusta valita joko tiede tai Jumala tilanteeseen, jossa pyydetään valitsemaan Fordin T-mallin selitykseksi joko mekanistiset toimintaperiaatteet tai Henry Ford. Peter van Inwagenin (2001: 26) esimerkki on puolestaan Rembrandtin teos Yövartio. Jos kemistit tekevät tämän teoksen koostumuksesta täydellisen analyysin, niin onko tämä saavutus ristiriidassa näkemyksen kanssa, jonka mukaan Rembrandt on kuitenkin viime kädessä Yövartion luoja, suunnittelija ja selittäjä? Huomaa, että näiden vertauksien tarkoitus ei ole olla jonkinlaisia analogiaan perustuvia suunnitteluargumentteja Jumalan olemassaolon puolesta. Tavoite tässä kohtaa on huomattavasti vaatimattomampi: havainnollistaa sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että X:n tieteellinen tutkimus ei millään logiikalla ole ”ristiriidassa” teorian kanssa, jonka mukaan X:llä on jokin tämän tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa oleva perimmäinen perusta ja selittäjä. Tieteen ja monoteistisen uskomuksen väittäminen ontologisesti ristiriitaiseksi on näin vähän sama kuin väittäisi kirjallisuudentutkimuksen olevan konfliktissa näkemyksen kanssa, jonka mukaan on olemassa kirjailijoita.

Nähdäksemme konkreettisen esimerkin ontologisen konfliktiväitteen heikkoudesta, ajattele seuraavaa lainausta filosofi Brian O´Shaughnessylta:

Well, four centuries of triumphant advance by the rock-bottom physical science of physics cannot but leave some mark on philosophy. When you can predict the wave length of a spectrum line to eight decimal places, it is rather more difficult to believe that the underlying reality of everything is spiritual, e.g. an immaterial Deity. After all, should a Deity be so fastidious? (O´Shaughnessy 1980: xvii)

Siis se, että voimme ennustaa aallonpituuksia kahdeksan desimaalin tarkkuudella, tekee teismin vaikeasti uskottavaksi. Entä jos voisimmekin ennustaa niitä vain seitsemän desimaalin tarkkuudella? Tai kuuden? Olisiko teismi sitten taas uskottavaa? On hämmentävää, että O’Shaughnessy ajattelee täsmällisen, hienovaraisen ja monimutkaisen universumin sopivan huonosti yhteen näkemyksen kanssa, jonka mukaan tällä universumilla on täsmällinen ja rationaalinen luoja, suunnittelija ja perusta. (Vertaa esimerkiksi van Inwagenin Rembrandt –esimerkkiä tässä kontekstissa. Koska pystymme analysoimaan Yövartioita todella pikkutarkkaan, niin tämäkö tekee uskon Rembrandtiin epäuskottavaksi? Miksi Rembrandtin pitäisi olla niin turhantarkka?)

Teistisen ontologian ja tieteen välillä ei siis ilmiselvästikään ole minkäänlaista konfliktia. Kenties monet ontologisen konfliktiväitteen tekijät sekoittavatkin tieteen filosofiseen naturalismiin. Monoteistinen uskomus on ristiriidassa naturalistisen uskomuksen kanssa, totta kai. Mutta uskonnon ja tieteen sinällään välillä ei ole minkäänlaista konfliktia. Ja kun tieteilijä laittaa teorioihinsa metafyysisiä lisäoletuksia toitottaen naturalistista maailmankuvaansa, niin hän ei tee näitä väitteitä tieteilijänä, vaan filosofisena naturalistina.

Epistemologinen konflikti?

Ehkä tieteen ja monoteistisen uskomuksen välillä on sitten jonkinlainen epistemologinen ristiriita? Tieteellinen lähestymistapa maailmaan on kokeellinen ja fallibilistinen, uskonnollisen tiedon perustuessa auktoriteetteihin, uskoon ja erityiseen ilmoitukseen. Conflict, anyone?

Alvin Plantingan (2011: 178‒183) analyysi tästä väitteestä on seuraavanlainen. Meillä on monia oikeutettuja tiedon lähteitä, kuten järki, havainto, a priori intuitio, muisti ja niin edelleen. Kuitenkaan se, että näitä lähteitä on useita, ei tarkoita sitä, että ne olisivat yksittäisinä ristiriidassa keskenään. Muisti ja havainto voivat olla legitiimejä oikeutettujen uskomusten lähteitä ilman minkäänlaista konfliktin uhkaa. Minä muistan, että Näsinneula on melko korkea. Sinä puolestaan seisot Näsinneulan juurella ja havaitset, että se on korkea. Minä siis tiedän jotain muistin kautta, sinun tietäessäsi tämä seikka havainnon nojalla. Tästä tilanteesta ei seuraa, että muistin ja havainnon välillä on ristiriita. (Plantinga 2011: 179.) Samoin tieteen empiirinen lähestymistapa sekä uskonnon erilainen lähestymistapa voivat olla molemmat legitiimejä oikeutetun uskomuksen lähteitä ilman minkäänlaista konfliktin uhkaa. Uskomus, jonka mukaan tiede on mainio keino hankkia tietoa maailmasta, ei johda näkemykseen, jonka mukaan tiede on ainoa tapa hankkia tietoa maailmasta. Monoteistisen uskomuksen edustaja voi aivan rauhassa luottaa tieteellisen metodiin sen omassa toimialassaan samoin kuin uskonnotonkin ihminen, ollen kuitenkin sitä mieltä, että tieteellinen metodi on vain eräs, ei ainoa, keino hankkia tietoa.

Vastalause: Okei, ehkä kahden erilaisen tiedonhankkimismetodin omaaminen ei osoita niiden välistä konfliktia. Mutta eihän ”uskonnollinen tapa” hankkia tietoa – usko ja erityinen ilmoitus – voi olla legitiimiä? Vastaus: Ehkä voi, ehkä ei. Kuitenkaan mikään asia tieteessä ei kerro tätä. Ja tämän kirjoituksen pointti on argumentoida, että tiede sinällään ei ole konfliktissa uskonnollisen näkemyksen kanssa. Jos joku haluaa argumentoida uskonnollisen epistemologian legitiimisyyttä vastaan, niin go for it. Silloin hän kuitenkin astuu tieteen ulkopuolelle filosofisen argumentoinnin pariin. Voisin vielä lisätä, että tiettyjä uskontojen tekemiä totuusväitteitä, kuten Jumalan olemassaoloa, voidaan perustella myös järjen avulla filosofisten argumenttien keinoin luonnollisen teologian projektin kontekstissa. Usko ja erityinen ilmoitus eivät siis ole, contra fideismi, ainoita episteemisiä työkaluja uskonnollisen näkemyksen edustajan työkalupakissa. On siis virhe ajatella, että uskonnolliset käsitykset perustuisivat pelkkään uskoon ja erityiseen ilmoitukseen.

Ainoa tapa, jolla tätä epistemologista konfliktiväitettä voisi puolustaa, olisi omaksua kaikenkattava naturalistinen epistemologia, jota voidaan kutsua myös skientismiksi. (”Skientismi” ei muuten ole välttämättä alentava termi, sillä vaikkapa Rosenberg [2011] käyttää tätä nimenä omalle näkemykselleen.) Skientismin mukaan tieteet (usein kovat luonnontieteet) ovat nimenomaan ainoa tapa hankkia luotettavaa tietoa. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että skientismi epistemologiana on erittäin ongelmallinen kanta, jonka suurin osa naturalisteistakin hylkää. Useat uskomuksemme (esim. matematiikka, logiikka sekä perususkomukset kuten “en ole ainoa olio, joka on olemassa”) ovat täysin oikeutettuja uskomuksia, vaikka ne eivät ole tieteellisiä hypoteeseja. Lisäksi, skientismi vaikuttaisi itsensä kumoavalta näkemykseltä: skientismin mukaan tiede on ainoa oikeutetun uskomuksen lähde, mutta skientisimiä itsessään ei voida oikeuttaa tieteen keinoin, koska kyseessä on filosofinen (tieteen ulkopuolinen) väite tieteellisen tiedon statuksesta; näin skientismi ei läpäise omaa testiään ja on omilla standardeillaan epäoikeutettu uskomus. Tai kuten Oxfordin yliopiston logiikan professori Timothy Williamson asian kiteyttää (Williamson käyttää tässä termiä ”extreme naturalist” skientistin tilalta):

We can formulate the underlying worry as a sharp argument against the extreme naturalist claim that all truths are discoverable by hard science. If it is true that all truths are discoverable by hard science, then it is discoverable by hard science that all truths are discoverable by hard science. But it is not discoverable by hard science that all truths are discoverable by hard science. “Are all truths discoverable by hard science?” is not a question of hard science. Therefore the extreme naturalist claim is not true. (Williamson 2011)

Ontologinen konfliktiväite sekoitti tieteen metafyysiseen naturalismiin; epistemologinen konfliktiväite puolestaan sekoittaa tieteellisen lähestymistavan jyrkkään epistemologiseen naturalismiin (tai skientismiin).

Konflikti tieteellisten teorioiden nojalla?

Ehkä tieteen ja teistisen uskonnon välillä ei sitten ole ontologista eikä epistemologista konfliktia. Mutta eivätkö tietyt tieteelliset teoriat ole silti konfliktissa uskonnollisten olettamusten kanssa?

Plantinga (2011) analysoi erityisesti kahta vastalausetta tässä kohtaa ja pitää niitä molempia heikkoina. Ensiksi, monien mukaan biologinen evoluutioteoria on konfliktissa teistisen näkemyksen kanssa Jumalasta eläimien ja ihmisten luojana. Tämä kanta on kuitenkin kyseenalaistettavissa. Monet teistit kannattavat tänä päivänä ns. ”teististä evoluutiota”, jonka mukaan Jumala on luonut eliölajit maapallolle (ja ehkä muillekin planeetoille) käyttäen Darwinin kuvailevaa evoluutioprosessia mekanisminaan. Tämä on näkemykseni mukaan täysin koherentti kanta, joka osoittaa sen, että evoluutio ei ole ristiriidassa teististen uskontojen kanssa.

(Mutta eivätkö monet uskonnolliset ihmiset vastusta evoluutioteoriaa? Kyllä, mutta tämä ei ole relevanttia kysymyksemme kannalta. Olemme nyt kiinnostuneita siitä, että onko tieteen ja uskonnollisen maailmankuvan välillä sinänsä minkäänlaista ristiriitaa.)

Toiseksi, usein väitetään, että teististen uskontojen kuvaamat ihmeet (Jumalan erityiset interventiot maailmaan) ovat ristiriidassa tieteellisen käsityksen kanssa maailmasta lainomaisena systeeminä. Tämäkään väittämä ei kestä kriittistä tarkastelua. Teistisestä perspektiivistä luonnonlait kuvailevat tilannetta, jolla Jumala yleensä ylläpitää maailmaa. Mutta mikä estää tämän maailman luojaa ja perustaa joskus puuttumasta tähän yleiseen järjestykseen erityisen toiminnan (ihmeiden) keinoin? Tieteellinen käsitys luonnonlaeista? Ei, sillä kuten Plantinga huomioi, nämä lait ymmärretään tieteessä pätevän vain suljettuihin systeemeihin. Lait ovat siis muotoa ”Jos relevantti systeemi (kuten universumi) on kausaalisesti suljettu sen ulkopuoliselta väliintulolta, niin P”. Jos Jumala kuitenkin suorittaisi ihmeteon, niin silloin relevantti systeemi (universumi) ei olisi kausaalisesti suljettu. Puheet siitä, että ihmeet “rikkoisivat luonnonlakeja”, ovat siis yksinkertaisesti väärässä, koska luonnonlait pätevät vain tietyn ehdon (kausaalisen sulkeuman) nojalla, mikä ei pätisi, jos Jumala suorittaisi ihmeen.

Jos joku taas sanoo, että universumin on oltava suljettu systeemi, niin silloin hän ei tee tätä väitettä tieteilijänä, vaan naturalistina. Kausaalisen sulkeuman periaate ei ole tieteellinen, vaan filosofinen periaate. Tiede sinänsä ei kuitenkaan ole millään tavalla ihmeitä vastaan.

Tämä vastaus pätee sekä vanhan klassisen fysiikan että uuden kvanttifysiikan käsitykseen luonnonlaeista. Mutta kvanttifysiikan tapauksessa tilanne menee itse asiassa vieläkin heikommaksi tämän konfliktiväitteen esittäjän kannalta. On nimittäin hyvinkin mahdollista, että kvanttimekaniikan probabilistiset lait ovat sinällään yhteensopivia ihmeiden kanssa. Plantinga lainaa tässä kohtaa tieteenfilosofi John Earmania:

If we try to define a miracle as an event that is incompatible with (what we presume, on the basis of the best evidence, to be) laws of nature, then it seems that water changing to wine, a dead man coming back to life, etc. are not miracles because they are not incompatible with QM [Quantum Mechanics]. But QM does say that they are very, very improbable. (Earman; sit. Plantinga 2011: 95)

Otetaan vielä yksi esimerkki konfliktiväitteestä tieteen yksittäisten teorioiden nojalla. Filosofi Nicholas Everittin “argumentti mittakaavasta” (Everitt 2004: luku 11) pyrkii perustelemaan, että universumin ikä ja koko antavat perusteita epäillä teismin totuutta. Everittin mukaan Jumalan, jos hän olisi olemassa, olisi voinut odottaa luovan hyvin pienen ja nuoren universumin, mikä olisi tehty ihmisen mittakaavaan sopivaksi. Tiede on kuitenkin saanut selville, että universumi on vanha ja valtava, maapallon ja sitä kautta ihmisen majaillessa hyvin perifeerisessä paikassa. Eikö tässä ole konflikti?

Ei, sillä Everittin argumentti perustuu varsin käsittämättömään oletukseen, jonka mukaan teismin Jumalan olisi luotava nuori ja pieni universumi, maapallon ja ihmisten ollessa sen ”kruununa”. Mutta tämä oletus ei kerro mistään muusta, kuin Everittin köyhistä teologisista tiedoista. Se että klassiseen teismiin kuuluisi jotenkin olennaisesti väite, jonka mukaan Jumala olisi luonut pienen ja nuoren universumin vain ja ainoastaan “ihmisiä varten”, on varsin naurettava. Kenties monet uskonnolliset ihmiset ovat ajatelleet näin, mutta se on täysin irrelevanttia. Ikuinen, kaikkivoipa ja ääretön Jumala lienee vapaa luomaan niin suuren ja vanhan universumin kuin hän vain tahtoo. (Ja kuka oikeasti ajattelee, että havaitsemamme universumi on Jumalan näkökulmasta erityisen suuri tai vanha?) Everittin oletus, jonka mukaan Jumalan tulisi luoda pieni ja nuori universumi ainoastaan ihmistä varten, on teologisesti hyvin naiivi ja melko hölmö.

Näyttää siis siltä, että evoluutio, tieteellinen käsitys luonnonlaeista tai tieteen selville saama universumin ikä ja koko eivät ole konfliktissa teistisen uskomuksen kanssa. Enkä ole tietoinen mistään muustakaan tieteellisestä teoriasta, joka ei sopisi yhteen filosofisen teismin ontologian kanssa. (Jos joku on eri mieltä, saa kommentoida.)

Konfliktiväitteiden historiaa

Jos konfliktiväitteiden rationaaliset perusteet ovat näin heikolla pohjalla, miksi sitten niin monet fiksut ihmiset uskovat niihin? Itselleni tämä on hyvin hämmentävää. Kenties maailmankatsomuksilla ja anti-uskonnollisilla ideologioilla saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

On kuitenkin mielenkiintoista huomata tieteen ja uskonnon välisen konfliktiteorian historiallinen alkuperä. Modernin kokeellisen luonnontieteen pioneerit olivat lähes yksinomaan teistejä. Galileo, Newton, Bacon, Kopernikus ja kumppanit eivät vain uskoneet Jumalaan, vaan heidän mielestään luonnontiede antoi tukea teistiselle käsitykselle maailmasta. Morris Kline (1980) on osoittanut, että nämä modernin tieteen suurnimet ajattelivat universumin olevan järjestäytynyt ja matematiikan kielellä kirjoitettu nimenomaan siksi, että se on järjellisen Jumalan luomus.

Jos konfliktiväitteet eivät ole peräisin modernin tieteen synnyttäjiltä, niin mistä sitten? Tieteenhistorioitsija Ronald L. Numbersin (2009) mukaan myytti tieteen ja uskonnon jatkuvasta sotatilasta on peräisin kahdelta 1800‒luvun amerikkalaiselta poleemikolta, John William Draperilta ja Andrew Dickson Whitelta. Numbers tiivistää Draper-White konfliktiteesin aseman tämän päivän historiallisessa tutkimuksessa näin: ”Historians of science have known for years that White´s and Draper´s accounts are more propaganda than history” (2009: 6). Tästä huolimatta Whiten ja Draperin sepustukset ovat yllättävän voimissaan vielä tänäkin päivänä. Numbers valitteleekin sitä, että totuus pääsee harvoin ulos skolaarien norsunluutorneista kansan pariin (emt.) Numbersin toimittama kirja Galileo Goes to Jail and Other Myths About Science and Religion (2009) pyrkii tuomaan tätä viestiä ulos norsunluutorneista. Tässä kirjassa eri tieteenhistorioitsijat pyrkivät osoittamaan monet historialliset episodit tieteen ja uskonnon välisestä sotatilasta myyteiksi, jotka eivät kestä kriittistä historiallista tarkastelua. (Esimerkiksi: Tosiasiassa yksikään tiedemies ei ole menettänyt henkeään tieteellisten näkemystensä vuoksi. Kaikki tämä on Draper-White –propagandaa. Esimerkiksi Giordano Bruno tapettiin teologisten, ei tieteellisten, näkemystensä vuoksi.) Numbersin toimittama teos on Harvard University Pressin kustantama ja sen kirjoittajista puolet on ateisteja tai agnostikkoja (Numbers 2009: 6). Teosta voi siis tuskin pitää uskonnollisena propagandana.

Olen tähän saakka argumentoinut, että sekä (i) ontologinen, (ii) epistemologinen että (iii) yksittäisiin teorioihin nojaava konfliktiväite on täysin perusteeton. Lisäksi näimme, kuinka näiden väitteiden historialliset juuret johtavat sepitettyyn propagandaan.

 

Tiede ja monoteismi: harmoniaa

Edellisessä osiossa pyrin oikeuttamaan johdannossa tekemäni väitteen, jonka mukaan tiede ja uskonto eivät ole minkäänlaisessa konfliktissa. Painotan etten ole missään vaiheessa väittänyt, että uskonnollisen näkemykset olisivat tämän nojalla tosia. Väitteeni on huomattavasti vaatimattomampi: olipa uskonnolliset käsitykset maailmasta tosia tai ei, niin pelkkä vetoaminen tieteeseen ei ole minkäänlainen argumentti tässä kontekstissa.

Tosin olen kuitenkin sitä mieltä, että tiede eräällä tapaa itse asiassa tukee teististä käsitystä maailmasta (ja näin myös monoteististen uskontojen käsitystä maailmasta). En tarkoita tässä joitain tieteen löytöjä, kuten universumin alkua ja kosmista hienosäätöä, joita käytetään usein argumentteina Jumalan olemassaolon puolesta. (Nämä ovat mielenkiintoisia, mutta kiistanalaisia argumentteja, joihin en pureudu tässä.) Viittaan tässä pikemminkin eräisiin tieteen ennakko-oletuksiin (joita ei voida, koska kyseessä on ennakko-oletuksia, periaatteessakaan selittää tieteellisesti). Esimerkkejä ovat kontingentin todellisuuden olemassaolo ylipäänsä (O´Connor 2008; Pruss 2009); universumin säännönmukaisuus ja lainalaisuus tiettyjen perustavien luonnonlakien nojalla (Swinburne 2004: luku 8); kosmoksen rationaalinen ymmärrettävyys; matematiikan hämmästyttävä soveltuvuus luonnontieteissä (Plantinga 2011: luku 9); sekä tietoisten mielien ilmestyminen fysikaaliseen maailmaan (Moreland 2008; Taliaferro ja Evans 2010: luku 3). Nämä seikat pystytään selittämään teistisessä viitekehyksessä, naturalistisen maailmankatsomuksen ollessa suuremmissa vaikeuksissa tässä kohdin. Teismi on siis tieteen ennakko-olettamuksien kanssa syvässä harmoniassa (Haldane 2003; Plantinga 2011). Näin on mahdollista rakentaa argumentti tällaisten tieteen ennakko-oletusten olemassaolosta Jumalaan. (Tällainen argumentti on tietenkin kiistanalainen, enkä pysty sitä tässä puolustamaan. Tarkempia perusteita näille väitteille löytyy yllä mainituista viitteistä.)

 

Lopuksi

On valitettavaa, että useat tieteen popularisoijat toitottavat konfliktiväitteitä niin hanakasti. Tällä on ainakin kahdenlaisia negatiivisia seurauksia. Ihmiset, jotka pitävät tiedettä erittäin suuressa arvossa, voivat näiden väitteiden nojalla hylätä uskonnolliset näkemykset. Toisaalta ne, jotka ovat vahvasti uskonnollisia, ovat vaarassa tieteellisten näkemysten hylkäämiseen. Ja kaikki tämä perustuu kuviteltuun konfliktiväitteeseen, jolle ei ole olemassa mitään rationaalisia perusteita.

 

Kirjallisuus:

Dennett 1996: Darwin´s Dangerous Idea. Penguin Books.

Everitt 2004: The Non-Existence of God. Routledge.

Haldane 2003: “Science and Theism”. Teoksessa Smart ja Haldane: Atheism and Theism. Blackwell.

Kline 1980: Mathematics: The Loss of Certainty. Oxford University Press.

Lennox 2012: “Not the God of the Gaps, But the Whole Show”. The Christian Post.

Moreland 2008: Consciousness and the Existence of God. Routledge.

Numbers (toim.) 2009: Galileo Goes to Jail and Other Myths About Science and Religion. Harvard University Press.

Numbers 2009: “Introduction”. Teoksessa Numbers (toim.) 2009.

O´Connor 2008: Theism and Ultimate Explanation. Blackwell.

O´Shaugnessy 1980: The Will: A Dual Aspect Theory: Vol. 1. Cambridge University Press.

Plantinga 2011: Where the Conflict Really Lies. Oxford University Press.

Pruss 2009: “The Leibnizian Cosmological Argument”. Teoksessa Craig ja Moreland (toim.): The Blackwell Companion to Natural Theology. Blackwell.

Rosenberg 2011: The Atheist´s Guide to Reality. W.W. Norton.

Swinburne 2004: The Existence of God. Oxford University Press.

Taliaferro ja Evans 2010: The Image in Mind. Continuum.

van Inwagen 2001: “What is the Problem of the Hiddenness of God?” Teoksessa Howard-Snyder ja Moser (toim.): Divine Hiddenness. Cambridge University Press.

Williamson 2011: “On Ducking Challenges to Naturalism“. The Stone.

Kategoria(t): Tiede ja uskonto Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Tiede ja uskonto eivät ole ristiriidassa keskenään

  1. Harhaoppinen sanoo:

    ”Jos konfliktiväitteiden rationaaliset perusteet ovat näin heikolla pohjalla, miksi sitten niin monet fiksut ihmiset uskovat niihin? Itselleni tämä on hyvin hämmentävää. Kenties maailmankatsomuksilla ja anti-uskonnollisilla ideologioilla saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.”

    Veikkaisin että myös nuoren maan kreationismilla ja sen saamalla huomattavalla julkisuudella on jokin osuus asiassa.

    • Ilari sanoo:

      Olet varmaankin oikeassa. Toisaalta fiksujen ihmisten luulisi kykenevän erotella eräs varsin karkea literalistinen tulkinta monoteististä uskonnoista sekä se, mikä kuuluu essentiaalisesti monoteistisiin uskontoihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s