Kärsimyksestä, osa 1: Johdanto

Aluksi

Kirjoitin muutama vuosi sitten artikkelin ”Kärsimyksen ongelma: lyhyt yleiskatsaus”. Olen edelleen melko samaa mieltä tuossa kirjoituksessa tekemistäni huomioista. Luettuani tästä elintärkeästä aiheesta enemmän, ajattelin kuitenkin nyt kirjoittaa yksityiskohtaisemman katsauksen kärsimyksen ongelmaan. Koska tämä kirjoitus venyi todella pitkäksi, niin olen jakanut sen osiin, joista luet nyt ensimmäistä.

Ennen kuin lähdemme tarkastelemaan kärsimyksen ongelmaa, on hyvä tuoda esiin seuraava seikka. Maailma on täynnä kärsimystä; hirvittävää, tarpeettomalta tuntuvaa, suunnatonta, sydäntä särkevää kärsimystä. Kuten Eleonore Stump osuvasti huomauttaa, mikään ei muuta tätä tosiasiaa. Mikään ei korjaa sitä surua ja hirvitystä, mitä esimerkiksi lapsien kärsimys meissä herättää. Kun filosofi puhuu ja kirjoittaa kärsimyksestä, hän tekee sen mukavasti joutoajallaan nojatuolistaan käsin. Stump ehdottaa, että kenties meidän tulisi sietämättömimpien kärsimysten edessä toistaa ainoastaan Jobin sanoja: ”Olen liian vähäinen — Minä panen käden suulleni ja vaikenen.”

Stump kuitenkin jatkaa toteamalla, että ajattelevina ihmisinä meidän tulisi kuitenkin jossain vaiheessa sanoa jotain. Mikään ei muuta kärsimyksen kamaluutta; silti vaikeneminen ei ole ainoa ratkaisu. Moni ateisti pitää kärsimyksen olemassaoloa vahvana argumenttina Jumalan olemassaoloa vastaan. Varsinkin tällaisen argumentin edessä teistin on hyvä sanoa jotain. Kuten van Inwagen (2006: 56) toteaa, olisi outoa, jos näkemyksen X puolustajat eivät saisi vastata X:ää vastaan esitettyyn argumenttiin. Tässä kirjoitussarjassa pyrin tekemään juuri tämän – vastaamaan ateistiseen argumenttiin kärsimyksestä (tai tarkemmin: puolustamaan erilaisia vastauksia, joita minua huomattavasti älykkäämmät ja oppineemmat filosofit ovat tarjonneet) – kuitenkaan unohtamatta kärsimyksen hirvittävyyttä. Osallistun siis älylliseen keskusteluun akateemisesta ”kärsimyksen ongelmasta”, joka tehdään mukavuuksien keskellä, joutoajalla. Tämä keskustelu on tärkeää, tarpeellista ja moraalisesti täysin sallittua; se ei silti lohduta kärsiviä eikä pyyhi heidän kyyneleitään. Toistaen jälleen Stumpin sanoja: menetämme ihmisyytemme jos unohdamme, että se, mistä keskustelemme mukavuuksiemme keskellä, on aitoa, sydäntä särkevää kärsimystä.

Älyllinen kärsimyksen ongelma

Kun kohtelemme kärsimystä akateemisena ongelmana, jonka voimme adekvaatisti suorittaa nojatuolistamme käsin, voimme puhua ”älyllisestä kärsimyksen ongelmasta”. Tässä kirjoitussarjassa keskityn ainoastaan tähän ongelmaan. Minulla ei ole kompetenssia auttaa häntä, joka kärsii ja painii itse sietämättömien kärsimysten edessä; juuri menetyksen kokenut henkilö ei tarvitse argumentteja, vaan läsnäoloa ja rakkautta. (Van Inwagenin [2006: 10‒11] mukaan esimerkiksi juuri lapsensa menettäneelle äidille älyllisten argumenttien tarjoaminen koskien kärsimyksen ongelmaa olisi uskomattoman typerää ja julmaa. En ole van Inwagenin kanssa tästä eri mieltä.)

Älyllinen kärsimyksen ongelma esitetään yleensä probleemana filosofiselle teismille. Teismin mukaan on olemassa Jumala, joka on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja täydellisen hyvä. Kaikkitietävyydensä myötä Jumala tietää jokaisen toden väitelauseen; kaikkivoipaisuudensa nojalla hän voi tehdä mitä vain, mikä on loogisesti mahdollista; ja koska hän on täydellisen hyvä, Jumala ei tee milloinkaan moraalisesti väärää tekoa. Jos kaikki tämä on totta, kuten teisti ajattelee, niin kuinka selitämme maailmassa esiintyvän kärsimyksen? Moni ateisti järkeilee tässä kohdin seuraavasti: Jumala on kaikkitietävä, jonka vuoksi hän tietää mitä kärsimyksiä tulee tapahtumaan milloinkin, jollei hän itse puutu tapahtumien kulkuun; hän on myös kaikkivoipa, jonka vuoksi hän kykenee puuttumaan näihin tapahtumiin ja estämään kärsimykset; ja koska Jumala on täydellisen hyvä, hän haluaa estää kärsimyksien olemassaolon. Jos Jumala siis olisi olemassa, niin pahuutta ja kärsimystä ei kaiketi olisi olemassa. Mutta maailma on täynnä kärsimystä; siksi Jumalaa ei ole olemassa.

Pahuudella ja kärsimyksellä ei voida tarkoittaa tässä kaikkea kärsimystä yleensäkin. Jos näin olisi, niin se, että ihmisillä on ajoittaisia selkäkipuja, osoittaisi, että Jumalaa ei ole olemassa. Tämä ei liene uskottavaa. Ongelmallista teismille on tätä vastoin maailmassa esiintyvän kärsimyksen määrä, hirvittävyys ja kauheus. On olemassa ainakin kahdenlaisen alkuperän omaavaa kärsimystä. Ihmisten toisille ihmisille aiheuttamaa kärsimystä voidaan kutsua moraaliseksi kärsimykseksi. Se että maailma on täynnä ihmisten toisilleen aiheuttamaa kärsimystä, on itsestään selvää. Myöskään se, että maailma on täynnä hirvittävää moraalista kärsimystä, ei vaadi puolustamista. Dostojevski on täysin oikeassa siinä, että on väärin verrata ihmisten julmuutta petoeläimiin, sillä tämä olisi kovin epäreilua petoja kohtaan; petoeläin ei voisi koskaan olla niin sairaalla, niin taiteellisella tavalla julma kuin ihminen.  Luonnollinen kärsimys on puolestaan kärsimystä, jonka syyt ovat ei-intentionaalisessa luonnossa (esimerkkejä: sairaudet, maanjäristykset, tsunamit, jne.) Huomaa että luonnollisen kärsimyksen syyt kuten sairauksia aiheuttavat virukset sekä luonnonkatastrofit eivät ole pahoja asioita sinällään; ne tuottavat kärsimystä vain silloin, kuin tietoiset elävät organismit osuvat niiden tielle. Maailma on täynnä myös luonnollisista syistä aiheutuvaa kärsimystä, josta merkittävä osa on sydäntä särkevää ja hirveää: elämme maailmassa, missä lapsia kuolee syöpään; elämme maailmassa, missä vesipuistossa leikkimässä oleva lapsi voi saada tartunnan aivoja syövästä Naegleria fowleri –ameebasta (tartunta tappaa yli 95 prosentin todennäköisyydellä).

On hyvä myös erottaa toisistaan inhimillinen kärsimys sekä ei-inhimillisten eläinten kokema kärsimys. Jos teistillä olisi vastaus ihmisten kärsimykseen, tämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että hänellä olisi vastaus eläinten kärsimyksen ongelmaan (ja päinvastoin).

Miten tällainen kauhea (moraalinen ja luonnollinen; ihmisten ja eläinten kokema) kärsimys voisi olla yhteen sovitettavissa teistisen maailmankatsomuksen kanssa? Ateistisen kärsimys-argumentin esittäjän mukaan nämä asiat eivät ole yhteen sovitettavissa keskenään.

Tämä argumentti voidaan lukea deduktiivisesti tai induktiivisesti. Deduktiivisen tai loogisen version mukaan Jumalan ja tarpeeksi kamalan kärsimyksen olemassaolo on loogisessa ristiriidassa keskenään. Ja koska kärsimystä on olemassa, niin Jumalaa ei voi olla olemassa. Induktiivisen tai evidentiaalisen version mukaan Jumalan ja kärsimyksen olemassaolo voi olla loogisesti yhteensopivaa, mutta niiden yhtäaikainen olemassaolo aktuaalisessa maailmassa on silti epätodennäköistä.

Teistien olisi tärkeää vastata (sekä loogiseen että evidentiaaliseen) älylliseen kärsimyksen ongelmaan, sillä kyseessä on (mielestäni ainoa) voimakas argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan. Tämän lisäksi, täysin irrallaan ateologisista argumenteista, kärsimyksen esiintyminen maailmassa on arvoituksellista, ongelmallista ja valitettavaa teisteille itselleen. Teisti voi suhtautua kärsimykseen Jobin tavoin, ollen sen edessä katkera, vihainen ja epäluottavainen Jumalaa kohtaan, kuitenkaan ajattelematta, että hänellä olisi nyt voimakas premissi induktiiviselle argumentille Jumalan olemassaoloa vastaan.  Erilaiset vastaukset ateistisiin argumentteihin kärsimyksestä saattavat tuoda valoa tällaiseen Job-maiseen tilanteeseen.

Katsaus tulevaan

Olen jakanut tämän kirjoitussarjan seuraavalla tavalla. Ensi kerralla katsomme deduktiivista tai loogista kärsimyksen ongelmaa ja vastaamme siihen (osa 2). Seuraavat neljä osaa käsittelevät sitten erilaisia vastauksia induktiiviseen versioon argumentista. Käyn tässä läpi joitain samoja, joitain uusia, vastauksia verrattuna artikkeliini ”Kärsimyksen ongelma: lyhyt yleiskatsaus”. G.E. Mooren siirtymää ja skeptistä teismiä käsittelevän (kolmannen) osan jälkeen siirryn keskustelemaan Peter van Inwagenin (osa 4), Richard Swinburnen (osa 5) sekä Eleonore Stumpin (osa 6) vastauksista kärsimyksen ongelmaan. Viimeisessä osassa (7) teen yhteenvedon tästä melko mittavasta kirjoitussarjasta.

Viitteet:

Stump: “Does Evil Abolish God?” Closer to Truth -haastattelu Robert Lawerence Kuhnin kanssa. http://www.closertotruth.com/video-profile/Does-Evil-Abolish-God-Eleonore-Stump-/2105

van Inwagen 2006: The Problem of Evil. Oxford University Press.

Kategoria(t): Kärsimyksen ongelma Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta artikkeliin: Kärsimyksestä, osa 1: Johdanto

  1. tom sanoo:

    Mielestäni olisi hyvä huomioida myös Raamatussa mainitut Jumalan itsensä aiheuttamat (tai sallimat/kehoittamat) ihmistä (yleensä tottelemattomuuden tähden) ja luontoa kohtaavat kärsimykset, joiden välineinä ovat olleet luonnonmullistukset, kulkutaudit ja sodat. Vaikuttaisi myös siltä, että suurin osan kärsimyksen kohteina olevista ei ole syypää muuhun, kuin että ovat jonkin Jumalan vihan kohteena olevan henkilön hallintoalamaisia tai perheen jäseniä.

    Raamatun mukaan näyttäisi selkeästi siltä, että ainakin osa kulkutaudeista, luonnomullistuksista ja sodista ovat Jumalan itsensä aiheuttamia (harkittu intentio), eikä näiltä voi juurikaan suojautua ( ellei Jumala muuta mieltään). Toisinaan näitä taas ilmenee, mutta Jumala lupaa suojella omiaan, jos kuuliaisuusehdot täyttyvät. Tai Jumala uhkaa niillä, mikäli parannusta ei tapahdu. Näissä tapauksissa Jumalan vihan välineenä voi ihminen tai luonto, mutta aiheuttava syy on Jumala.

  2. N.J sanoo:

    Haluan jakaa kokemukseni aiheesta, koska se epäilemättä kuitenkin kiinnostaa kaikkia suunnattumasti XD. Olen jutellut uskonnosta, paljon. Minun on käsketty selittää helvetti, kristittyjen ylimieliset asenteet, Vanhan testamentin Jumalan ja Uuden testamentin eroavaisuudet (jostain syystä tästä meuhkaavat ateistit eivät ole juuri koskaan edes lukeneet Vanhaa testamenttia, mutta mitäs pienistä). Hämmästyttävää kyllä, kukaan ei ole vaatinut minua selittämään, miksi Jumala sallii kärsimystä. Luulen, että syy tähän on, ettei täällä tosiasiassa juurikaan kärsitä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin suurimmalle osalle elämä on suurimmaksi osaksi aika helppoa ja mukavaa (mikä tekee meistä (myös seurakuntalaisista) usein typeriä, laiskoja ja passiivisia, mutta ei mennä siihen nyt).

    Todelliset kärsijät ovat köyhissä kehitysmaissa, mutta kärsimyksen olemassaolo ei ole mikään ylitsepääsemätön teologinen haaste sielläkään. Tämän luulen johtuvan (myös omien kokemuksieni vuoksi) siitä, että kun ihminen joutuu menemään oikein kunnolla polvilleen tapahtumien edessä hän ymmärtää oman pienuutensa ja mitättömyytensä, eikä kukaan halua pistää toivoaan pienten ja mitättömien asioiden varaan. Tämä saa katseet väkisinkin kääntymään Jumalan puoleen. Kun tavallinen ihminen, joka naiiviudessaan ja kapeakatseisuudessaan lukee itsensä viattomaksi, joutuu kokemaan kärsimystä, hän saattaa ihmetellä sen syitä, mutta kärsimysten mennessä hän unohtaa asiat ja jatkaa eteenpäin. Se on luonnollista kehitystä. Kärsimys tuntuukin (taaskin vain tämän erittäin vähäpätöisen kokemuksen nojalla) olevan suurin ongelma huolestuneille akateemikoille, jotka kantavat kaikkea maailman kärsimystä hartioillaan ja haluavat miekkaa mahtavamman kynänsä voimalla korjata kaikki ongelmat maailmasta ja ahdistuvat kun eivät onnistu. Kärsimyksen suuri määrä useissa eri paikoissa saa heidät kokemaan maailman äärimmäisen julmaksi ja vihamieliseksi paikaksi (Miksi Jumala oikein loi näin lohduttoman paikan?), vaikka he samalla unohtavat, että neljän ihmisen x asteinen kärsimys ei tarkoita, että kukaan joutuisi kärsimään voimakkuudella 4x (ehkä huolestunutta akateemikkoa lukuunottamatta). Jos jokaista ihmisen x asteista kärsimystä vastaa viisi asian ylenpalttisesti korvaavaa mukavaa tapahtumaa, Jumala voi siis sallia yhtä lailla yhden ihmisen x asteisen kärsimyksen kuin kymmenen tuhannen muunkin. Kukaan ei joudu kärsimään siitä yhtään sen enemmän (C.S. Lewis “The problem of Pain”)… tai no, taas kerran omat asiansa vaikeaksi tekevää akateemikkoa lukuunottamatta.

    Unelmissaan akateemiikoilla on enemmän voimaa ja vaikutusvaltaa, he saavat tehdä kaiken mitä haluavat ja asiat menevät kuntoon. Tällaisille ihmisille ajatus kaikkivoivasta, hyvästä ja viisaasta olennosta on epäilemättä ongelmallinen, sillä tällaisen olennonhan olisi jo aikoja sitten pitänyt korjata asiat sillä tavallla kuin he tietävät, että ne pitäisi korjata. Joskus mietin, mitä tapahtuisi jos Jumala jostain tuntemattomasta syystä päättäisi tehdä näin. Mitäköhän akateemikot sitten tekisivät? Tavalliset ihmiset eivät tunnu kovinkaan usein joutuvan pohtimaan, miksi Jumala sallii kaiken pahan. Useimmiten he pohtivat vain, mikä touhuissamme meni taas pieleen ja miten pahan saisi korjattua. Tämäkin tuntuu paljon luonnollisemmalta.

    Kärsimyksen ongelma on totta kai mielenkiintoinen, tärkeä ja todella vaikea onglema ja varmasti jokainen joutuu sitä pohtimaan. Itse tällä hetkellä kuitenkin pohdin paljon enemmän, miten saisin vakuutettua rakkaat seurakuntatoverit siitä, ettei oman auton päivittäinen käyttö julkisten sijaan samoin kuin päivittäinen lihansyönti ole kovinkaan eettistä, eikä siis kristillistäkään. Mikset Ilari koskaan kirjoita siitä? Itse koen filosofian pohdinnan teoriapohjaiseksi muutosvoimaksi. (Moraalisten velvoitteiden olemassaoloa perustelen, jotta voisin osoittaa, että abortti on ristiriidassa niiden kanssa. Kristillisen Jumalan olemassaoloa perustelen, jotta voisin perustella Raamatun auktoriteetin käytännön elämän erilaisissa tilanteissa, vaikkapa irtosuhteissa jne.)

    Pahoittelen kyvyttömyyttäni tiivistää ajatuksiani.

  3. Ilari sanoo:

    Kiitos N.J. kokemustesi kertomisesta ja mielenkiintoisesta kommentista.

    Miksen kirjoita yksityisautoilun tai lihansyönnin eettisyydestä? Koska minulla ei ole mitään sanottavaa näistä asioista. Ne ovat tärkeitä kysymyksiä, ja on hyvä että on ihmisiä, jotka pohtivat niitä. Ne eivät vain ole omia kiinnostuksenkohteitani. Tämän blogin tarkoitus on keskustella esimerkiksi asioista, mistä nykypäivän angloamerikkalaiset uskonnonfilosofit keskustelevat. (Tässä maailmassa kärsimyksen ongelma on ykkösargumentti teismiä vastaan, jonka vuoksi siihen tulee vastata, vaikka ongelma ei olisikaan niin polttava ei-akateemikoille.) Tämä on minun alueeni. Kaikilla on omat kiinnostuksenkohteensa, ja se on hyvä asia.

    Voisin vielä lisätä, että itselleni filosofia ei ole ainoastaan välineellinen keino saavuttaa jokin päämäärä. Katson filosofian olevan ensi sijassa totuuden etsintää, tiedon etsimistä sen itsensä vuoksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s